Toukokuu 2012

Kirkkomme suurten juhlien sarja jatkuu. Pääsiäisen ja helatorstain jälkeen juhlimme Pyhän Hengen laskeutumisen helluntaita, viidennenkymmenennen päivän juhlaa.

Helluntai on monella tapaa kaiken alku. Hengelliseen suursiivoukseen kutsunut suuri paasto on ohi. Kristuksen kärsimysten tie, kuolema ja ylösnousemus ovat menneet. Vapahtaja on mennyt ylös taivaaseen. Ja nyt helluntaina Pyhä Henki, Puolustajamme on tullut luoksemme. Nykykielellä sanottuna: näillä mennään!  Mutta miten?

Me ortodoksit sanomme, että jokainen sunnuntai on pieni pääsiäinen. Kirkkokalenterissamme sanotaan myös, että kukin sunnuntai on niin ja niin mones helluntainjälkeinen sunnuntai. Tämä on tärkeää. Me elämme koko vuoden helluntain jälkeistä aikaa. Joka ainut viikko meitä muistutetaan helluntaista. Mutta miksi?

Löytääksemme vastauksen meidän on katsottava kirkollisen juhlan erityisluonnetta. Joulu tai loppiainen tai helluntai ei ole vain jonkin kauan sitten kaukana tapahtuneen asian muistelemista. Jokainen juhla on ”iankaikkisuudessa kätketyn salaisuuden ilmoitus”. Juhlan taustalla on siis ajan tuolla puolella, Jumalan valtakunnassa oleva tapahtuma. Sitä vietetään tässä ajassa tiettynä aikana, jolloin tuo alati elävä ja todellinen tapahtuma heijastuu tähän aikaan ja maailmaan. Muistelemisen asemesta kyse onkin tuohon varsinaiseen tapahtumaan osallistumisesta. Siksi jouluna laulamme ”Kristus syntyy, kiittäkää!”. Jumalan ihmiseksi tuleminen on todellisuutta tässä ja nyt.

Kun meidät on kastettu Kristukseen ja mirhavoitelussa voideltu Pyhällä Hengellä, emme enää eläkään kirkkovuoden jokaista juhlaa vain ulkopuolisina katselijoina vaan juhlan kohteina. Pääsiäinen on Kristuksen ja Hänessä meidän ylösnousemuksemme juhla. Helluntai on Pyhän Hengen vuodattamisen juhla – meidän ”eläväksi tulemisen” tai pitäisikö sanoa ”elävänä pysymisen” juhla. Helluntaina Elämä palaa elämäämme, virtaa meihin kuin virvoittava viileä vesi janoiseen vatsaan. Pyhä Henki peittää meidät totuuden palolla. Hän antaa meille sen ”raittiin juopumuksen”, mistä pyhä Gregorios Nyssalainen puhuu; voiman seistä viisaina kaiken järjettömyydenkin keskellä.

Ortodoksisessa perinteessä on vain kaksi Pyhälle Hengelle osoitettua rukousta. Niistä toinen on meille niin tuttu ”Taivaallinen Kuningas”. Sillä rukouksella aloitamme useimmat jumalanpalveluksemme ja muut seurakunnalliset tilaisuutemme. Kirkkovuoden jokainen sunnuntai merkitsee kiiruhtamista elävän veden äärelle. Jokaisena helluntain jälkeisenä sunnuntaina Pyhä Henki tulee meidän päällemme. Ehtoollisjumalanpalveluksessa pappi useaan kertaan kutsuu Pyhää Henkeä alas ”meidän päällemme ja näiden esillä olevien (ehtoollis)lahjain päälle”.  Nimenomaan Henki muuttaa uskovaisten joukon Kristuksen Ruumiiksi, Kirkoksi. Näin Henki elävöittää kirkon ja jokaisen meistä, kirkon jäsenistä.

Taivaallinen Kuningas, lohduttaja, totuuden Henki.

Joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä, hyvyyden lähde ja elämän antaja.

Tule ja asu meissä ja puhdista meidät kaikesta synnin pahuudesta

sekä pelasta, oi Hyvä, meidän sielumme.