Kolmen kappaleen ongelmassa on alkujaan kyse kolmen liikkuvan kappaleen keskinäisistä vaikutuksista. Isaac Newton (+1727) joutui toteamaan, ettei kyennyt sanomaan kuinka kuun painovoima vaikuttaa auringon ja maan liikkeisiin. Vaikka tässä on kysymys fysiikasta, on mallia sovellettu myös ihmisten välisiin suhteisiin.

Kun kaksi kappaletta tai ihmistä on vuorovaikutuksessa keskenään, se on vielä yksinkertaista. On vain kaksi suhdetta, a:n suhde b:hen ja b:n suhde a:han.

Kun kappaleita on kolme, tulee suhteita jo seitsemän. Tässä alkaa monimutkaisuus. A vaikuttaa erikseen b:hen ja c:hen (2 suhdetta), b ja c vaikuttavat toisiinsa (3), a vaikuttaa b:n ja c:n suhteeseen eli kukin kolmesta on suhteessa aina kahden muun väliseen suhteeseen (6) ja lopulta a, b ja c ovat suhteessa toisiinsa ikäänkuin peräjälkeen (7).

Tätä voi hahmottaa ihmisten kesken ensin vanhempien keskinäisellä suhteella ja sitten kun siihen lisätään lapsi. Tai kaksi ihmistä töissä ja sitten tiimiin tulee kolmas. Kolme osallistuvaa tekee tilanteen monimutkaiseksi ja vaikeasti ennustettavaksi, jos ei nyt ihan kaoottiseksi.

Kolmesta tulee väistämättä mieleen pyhän Kolminaisuuden sisäinen dynamiikka. Kolme on vähimmäismäärä rakkauden toteutumiselle, koska vain kolmen kesken tulee uhrautuminen mahdolliseksi. Yksi aina antaa kaksi muuta toisillensa. Jumalan rakkauden ytimessä kolme toimii täydellisesti juuri sen takia, että mikään niistä ei halua toisilta mitään vaan luopuu kaikesta kahden muun hyväksi.

Taivaankappaleiden ja gravitaation kyseessä ollen kukin kappale pyrkii säilyttämään oman suuntansa, mitä muun kappaleen läsnäolo muuttaa. Samoin kolmen ihmisen ryhmässä väännetään melkein vääjäämättä siitä, kuka on kuka. Kolmen kappaleen liikettä avaruudessa ei pystytä simuloimaan. Pyhän Kolminaisuuden persoonien toiminta ja liike voidaan tietää: persoonat ovat aina siellä, missä on mahdollisuus luopua, uhrautua, antaa pois. Se on rakkautta. Ja se on meille hyvä uutinen.